Olen tuota teemaa miettinyt jo kesällä psykologin istunnoissa, enkä siihen silloinkaan kamalasti löytänyt vastauksia. Tai löysin joo silloin, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä ammatti-identiteetin tai muotoilun kanssa. Hieman hankala on myydä muotoiluosaamista sillä, että "hei, mä en osaa piirtää enkä oikein siitä tykkää, mutta oon mä hyvä leipomaan". Hip hurraa! Luulin jo päässeeni epäammattimaisuuteni aiheuttamasta ahdistuksesta, kunnes jälleen kerran oli aika pohtia, missä olen hyvä ja miten sitä voisi myydä.
Voiko hyväksi tulla vain harjoittelemalla? Eikö missään voisi olla hyvä ihan luonnonlahjakkuutena? En pidä harjoittelusta. Tai pidän, Unnan kanssa treenaaminen on ihan kivaa. Ja salilla käynti. Mutta jos puhutaan taitojen treenaamisesta esimerkiksi piirtämällä, mallintamalla tai muuta sellaista. En jaksa enkä halua. Eli en voi kehittyä? En jaksa kaivaa piirustusvälineitä esille, sillä ensimmäisen viivankin aikaansaaminen paperille on tuskaa. Käsi ei tee sitä, mitä mieli näkee. Ja joka kerta sama juttu.
Muutama viikko sitten päätin aloittaa uuden haasteen taitojeni kehittämiseksi. Joka päivä oli tarkoitus piirtää (tavoite 1) ja kirjoittaa jotain positiivista kyseisestä päivästä (tavoite 2). No, arvaatkaapa montako päivää jaksoin? Viisi päivää! Olen joskus myöskin aloittanut projektin, jossa tarkoitus oli kuvata itseni ja Unna 365 päivänä samaan kuvaan. No, sitä jaksoin ehkä pari viikkoa. Tai kun ajattelin, että kuvaan Unnaa nukkumassa kuukauden ajan. Muistin ehkä viikon..
Olenko vain väärällä alalla? Sinällään tällä ei ole tässä hetkessä mitään merkitystä. Koulua on jäljellä _todella_ vähän, joten se käydään loppuun eniveis. Mutta jos opiskelisinkin jotain liikuntaan liittyvää? Tai koiriin? Tai kakkuihin? Jaksaisinko silloin kehittää taitojani jatkuvasti?
Onko ongelma siinä, että minulla on jonkin sortin auktoriteettiongelma? Itsensä kehittäminen on mukavaa, jos sitä tekee täysin itsekkäistä syistä (mitä kyllä mun mielestä tuon opiskelunkin pitäisi olla, mutta kun ei ole..) ja itseään varten. Jos minua vaaditaan kehittymään, iskee epätoivo ja hankaluus. Mutta kun kukaan ei vaadi minua olemaan parempi leipoja tai tehokkaampi salitreenaaja, paineita ei tule ja kehitys tulee huomaamatta.
Ensimmäistä kouluviikkoa edeltävänä sunnuntaina aloitin positiivisuushaasteen, jossa tarkoituksena oli yrittää kehittää positiivista ajattelua ja jättää negatiiviset asiat vähemmälle huomiolle. Haasteita oli jo ensimmäisellä viikolla ihan roppakaupalla, mutta kuitenkin viikon jälkeen olin valmis laittamaan viikon pakettiin, sunnuntainkin kruunasi ihana syyskelissä vietetty retkipäivä. Toisella viikolla oli ohjelmaa niin paljon, etten juurikaan ehtinyt asioita miettimään. Tai sen verran mietin, että enää ei niin paljon harmittanut ajaa tunnin tai kahden takia koululle vaan otti asian positiivisella kannalla vastaan: loppupäivän saa tehdä muita juttuja. Sunnuntain kruunasi jälleen hauska kokemus, kun olin kaverilla korumallina kuvauksissa. Lopputulemana viikko 2 siis positiivisten viikkojen purkkiin.
Olisi vain niin paljon mukavampaa olla positiivinen ja iloinen, että jatkan harjoitusta tämänkin ja toivottavasti vielä tulevatkin viikot. Siitäkin huolimatta, että en tiedä missä olen hyvä...
Siinäpä avautumista kerrakseen!
